Jos hetken kulkisit tietäni
tuntisit
polkuni pimeyden
kokisit saman yksinäisyyden
tietäisit
mitä ovat kyyneleet
jotka ovat, mutta eivät tule.
Pelkäisit joka päivä horjahtavasi
ja toivoisit vain,
että niitä olisi, ihmisiä,
jotka ottaisivat kiinni.

Rakastan elämää,
syksyäkin,
märkää ja tuulista,
enkä päivääkään
vaihtaisi pois!
Kunpa voisin säilöä
tämän hyvän mielen,
jotta jaksaisin
ottaa vastaan
pitkän, pimeän talven!

Hitaasti laskeva
aurinko
kuivatkoon kyyneleeni.
Hiljaa humiseva tuuli
vieköön murheeni
mennessään.
Vakaa kallio
jättäköön
mieleeni rauhan.

 Voimia haluaisin toivottaa,
paljon voimia,
ja jaksamista.
Sanattomaksi, pieneksi
tuntee itsensä toisen
surun rinnalla,
mutta haluan,
että tiedät, siinä tahdon olla,
auttaa, kuunnella,
olla vaikka vain hiljaa,
jos siltä tuntuu.

Onneksi olet siinä,
vierelläni, ystäväni,
etkä hylkää
vaikka välillä olen
kiukkuinen itkuinen
surullinen
ja joskus taas
hymyilen nauran olen
onnellinen.
Pysy siinä, ystäväni,
niin on hyvä

Minä, murheellinen.
Täynnä matkalla tulleita
haavoja.
Täynnä kipua,
joka on, pysyy,
vaikka hymyilen,
yritän olla onnellinen.

Minä, murheellinen.
Kannan huolta huomisesta.
Missä ystäväni, missä minä?
Missä Hän, kenen sanotaan
pysyvän vierelläni,
vaikeinakin aikoina.
Kuljethan aina kanssani?

Minä, murheellinen.
Kahlittu omaan sisimpään.
Yritän puhua, kertoa,
mutta vielä ei anneta sanoja.
Vielä kuunnellaan hiljaisuutta
jonka kanssa on opittava elämään.
Mutta yritän olla onnellinen.

Ulkona
sade itkee kyyneleitäni
puolestani.
Vettä tulee
taivaan täydeltä,
sataa kaatamalla.
Mielessäni ukkosmyrsky.

Mitä mietit, ihminen,
katsoessasi merelle?
Kuvaako se elämääsi;
aaltoja,
vuoroin nousuvesiä
ja laskuvesiä?
Vai onko meressä
kaipauksesi, ikäväsi?
Näetko meressä sen,
mitä haluaisit saavuttaa,
vapauden, ajattomuuden?

Minä katson merelle
ikävöiden, kaivaten.
Katson merelle,
elämääni..

Astuessaan
ulos ovestaan
vetää hän päähänsä naamarin,
sen joka hymyilee,
sen, joka ei tunne kipua.
Naamarin taakse kätkeytyy ihminen,
joka on haavoilla,
joka on kovin pelokas.
Hetken hän istuu,
ajattelee,
ja sitten..
kyyneleet sulattavat
naamarinsa,
patonsa murtuvat.

Illan tullen
jään kuunsiltaa katsomaan.
Sitä pitkin kuljen
ajatuksissani
kohti tuntematonta.
Sitä pitkin kulkiessani
en pelkää,
sillä silta on valaistu.
Kuu loistaa.
Täysikuu.

Aamun tullen silta häviää
tullakseen joskus uudelleen.
Mielestäni se ei häviä ikinä.

Väsyneenä ajattelin:
Anna käsi.
Yhdessä jaksetaan paremmin.
Iloissani ajattelin:
Anna käsi.
Riemuitaan yhdessä,
ja ilo on moninkertainen!
Peloissani ajattelin:
Anna käsi.
Ole vierelläni, turvanani.

Ystävyyttäkö tämäkin,
etäisyys,
vuoret välillämme.
Vuorten välissä olevat
kuilut.
Missä ne hetket,
yhteiset,
jolloin yhteistä olivat myös
ilot, surut, ja kaipaukset?

Vieläkö jossakin on tallella
sekin,
entinen ystävyys?

Yksinäisyyttä minä pelkään,
ja hiljaisuutta.
Ja sitä huutoa,
joka nousee sisimmästäni.
Sinulle, ystäväni, tahtoisin
kiitoksen sopertaa.
Sinä pystyt täyttämään
sen hiljaisuuden,
hiljentämään sen huudon.
Sinun kanssasi tunnen eläväni.
Sinä pyyhit kyyneleeni,
vaikka ne eivät vielä ole syntyneet.
Kuulet sanat, joita en ole vielä sanonut.

Ystäväni,
ota vastaan nämä vajavaiset sanani,
pidä niitä omanasi,
muista ne aina.